VEIJO HUKKA
28.2. – 18.3. 2001

Vuonna 1987 Veijo Hukan elämässä tapahtui suuri käännekohta. Hän oli noin 30 vuotta työskennellyt liikemaailmassa ja samanaikaisesti toiminut kuvataiteilijana. Nyt sisäiset ristiriidat purkautuivat – taiteilijan identiteetti voitti. Hän päätti jättää liike-elämän ja omistautua vain ja ainoastaan taiteelleen.
Päätös oli hautunut jo pitkään, ristiriita luovuuden ja liike-elämän välillä oli tullut yhä ylipääsemättömämmäksi. Veijo Hukka ei voinut enää omalta osaltaan olla edesauttamassa tuhoavaa kehitystä. Olivathan hänen taiteensa motiivit muotoutuneet pitkälti luonnon ja ihmisen välisten suhteiden kuvauksesta ja luonnon merkityksestä. Kääntäessään selkänsä talouselämälle hän saattoi vastata omilla teoillaan siihen kriittisyyteen, joka oli ilmennyt hänen taiteessaan ja jossa hän oli irvaillut nykyihmisen itsekkyyttä, arvojen heikkoutta ja maailman kahtiajakautumista.

Alkujaan Veijo Hukka oli kuvataiteilijana itseoppinut. Kun 60-luvun realistiset ja konkretistiset kokeilut eivät enää tuntuneet johtavan eteenpäin, hän meni 70-luvun alussa kemiläisen Nina Vanaksen oppiin. “Palaset loksahtivat kerralla paikoilleen”. Tämän seurauksena alkoi taiteilijan naivistinen kausi.
80-luvun alku merkitsi Hukan uralla taitekohtaa, jolloin naivistinen kuvakieli oli kuluttanut taiteilijan loppuun. Ulospääsy löytyi tällä kertaa kempeleläisestä taiteilijasta Eeli Aallosta ja hänen antamastaan opetuksesta. Hukan ilmaisu kehittyi ja muuntui symboliseksi, osin surrealistiseksi.
Veijo Hukan teoksia leimaa tänä päivänä jossain mielessä primitiivinen, luonnonkansoille ominainen vitaalinen, osin myös sisäisesti hiljentynyt tyyli. Niissä on yhä vuoropuhelua luonnon kanssa ja niissä yhdistyvät alkukantaisuus, viattomuus ja lapsenomaisuus. Niihin sisältyy symbolismin, surrealismin ja naivismin sävyjä.

“Aihepiirini on ihminen ja se surullinen pallo, jota me kuljetamme yhdessä ja erikseen ties minne”.