Koska Erkki Perkiömäki tunnetaan elokuvamiehenä, katsoja alkaa väistämättä etsiä hänen valokuvistaan tarinaa ja dokumentaarisuutta. Ei niitä löydy, eikä ole tarkoituskaan. Kuvissa ei ole elokuvalle ominaista ajan, paikan ja toiminnan yhteyttä. Ne ovat luonteeltaan lähes abstrakteja, tavallaan lähellä Perkiömäen edellisiä, tässä samassa galleriassa nähtyjä maalauksia.

”Totta, ehkä tässä on jotain ystävällistä kapinaa elokuvaa kohtaan”, taiteilija toteaa. ”Nämä ovat lähempänä kuvataidetta. Näyttelyä tehdessäni olin vähän niin kuin maalaustaiteen ja elokuvan välissä. Tuli sellainen välittömän kokemuksen ilo. Riitti kun vain kulki ja teki havaintoja.”

Kuvaaminen alkoi jo 80-luvulla, jatkui sitten seuraavilla vuosikymmenillä. Tärkeintä oli emotionaalisuus, lähes formaali esteettisyys. Tai jos jotain teemaa haluaa näistä hakea, niin se on se tuttu suomalainen melankolisuus. Yksinäisiä teitä, peltoja, laitakaupunki- ja teollisuusmaisemia, pari ihmistä. No, on siellä mukana Paavo Väyrynenkin, tosin vain vaalijulisteessa.

Valokuva muutti aikoinaan rajulla tavalla kauneuskäsitystämme. Valokuvaajaa viehättää kummasti kaikki kulunut ja rappeutunut. Susan Sontag on kutsunut valokuvaajaa "surrealistiseksi lumpunkerääjäksi".

Perkiömäen näyttelystä löytää juuri tätä. Toki kauniita maisemiakin, mutta myös voimaan ja raskauteen liittyvää estetiikkaa jota Perkiömäki keksii kutsua ”öljysäiliökauneudeksi”. Nokian kaapelirullat rannalla rakennuskehikon äärellä ovat kuin pieni veistos tai installaatio. Lahtelaisen urheilukentän aita tuo mieleen villin lännen linnakkeen paaluseinän.

Markku Koski

Näyttelyn valokuvat on kuvattu 90-luvulla ja ne kuuluvat Suomikuvat-sarjaani (1988 – 2005).
Kuvauksiin on käytetty kinodiafilmiä. Kuvat on jälkikäsitelty (2008) digitaalisesti ja ne ovat mustesuihkuvedoksia. Vedokset on kiinnitetty KAPA-levylle, laminoitu ja kehystetty metallikehyksillä.